Miksi maksamme surusta? Elokuvat kuten vuoden 2009 "Hachiko" tai vuoden 1997 "Titanic", saavat meidät itkemään. Se ei ole paradoksi, vaan aivokemia. Se pyrkii purkamaan tunteitamme monimutkaisten reaktioiden kautta. Dopamiinilla ja...
Miksi maksamme surusta? Elokuvat kuten vuoden 2009 "Hachiko" tai vuoden 1997 "Titanic", saavat meidät itkemään. Se ei ole paradoksi, vaan aivokemia. Se pyrkii purkamaan tunteitamme monimutkaisten reaktioiden kautta. Dopamiinilla ja oksitosiinilla on merkitystä. Neurotieteilijä Paul Zak, joka tutkii "luottamushormonia", on osoittanut, että surulliset kohtaukset, kuten vuoden 1999 elokuvassa "The Green Mile", lisäävät oksitosiinitasoja. Tämä "shalihormoni" lisää empatiaa, ja dopamiini tarjoaa sitten palkinnon. Aivot kokevat empatian toisen tuskaa kohtaan tärkeänä harjoituksena. Kärsimyksen näkeminen, kuten Jack Dawsonin kärsimys Atlantin jäisissä vesissä, saa aivot vapauttamaan oksitosiinia. Tämä vahvistaa empatiaa ja yhteyttä, ja siitä seuraava helpotus laukaisee dopamiinipiikkiä, joka palkitsee meitä. Tämä ei ole masokismia, vaan evoluutioon perustuva mekanismi. Toisten tuskan kohtaaminen vahvistaa sosiaalisia siteitä ja valmistaa meitä tosielämän stressiin. Vuonna 2012 Ohion yliopiston "Emotion"-lehdessä julkaistussa tutkimuksessa havaittiin, että surulliset tarinat lisäsivät osallistujien altruismia. Kun katsot vuoden 2004 elokuvaa "The Notebook" ja itket, kehosi tuottaa oksitosiinin ja dopamiinin "cocktailin". Tämä tekee sinusta paitsi surullisemman, myös empaattisemman, vahvemman ja inhimillisemmän. Älä epäröi katsoa surullisia tarinoita; se on sinulle hyväksi!
Select how you want to watch this video
